VKT 12,70 LKk/42

Suomessa mietittiin ennen talvisotaa uusien hävittäjälentokoneiden aseistusvaihtoehtoja. Nuoremmat upseerit pitivät parhaana vaihtoehtoa tykkiä, vanhemmat ja konservatiivisemmat puolestaan vastustivat tykkiaseistusta. Joka tapauksessa sveitsiläistä 20 mm Oerlikon FF -tykkiä kokeiltiin Fokker D.XXI -koneessa ja koko I sarja varustettiin ns. tykkisiivellä. Tykkiasennusta ei pidetty onnistuneena ja raskas konekivääri tuntui olevan sopiva kompromissi molemmille leireille.

F.N. Calibre 13,2 m/m

Loppuvuodesta 1938 Belgiasta löytyi sopiva ase: Mitrailleuse d'Avion Browning - F.N. Calibre 13,2 m/m". Kyseessä oli F.N. -asetehtaan Browning M2 -konekiväärin pohjalta kehittämä ase, jota Stockmann kauppasi Suomen ilmavoimille. Marraskuussa 1938 järjestetty ammuntakoe Belgiassa onnistui ja Suomen ilmavoimat oli valmis hankkimaan 24 asetta, 132 000 patruunaa ja valmistuslisenssin.

F.N. -tehtaan 13,2 mm ja 7,7 mm konekiväärien valmistusta alettiin valmistella Valtion Kivääritehtaassa (VKT) keväällä 1939. Jostain syystä Suomen Ilmavoimat alkoi epäröidä. Asiaan palattiin vasta talvisodan jälkeen kevättalvella 1940. F.N. tarjosi 8.4.1940 Suomen Ilmavoimille 230 asetta; toimitukset olisivat tapahtuneet loka-marraskuussa 1940. Aseita ei koskaan saatu, sillä Saksa valtasi Belgian.

Colt MG53-2

Suomi onnistui ostamaan Yhdysvalloista 44 kpl Brewster 239 -hävittäjää, joissa kussakin oli kolme 12,7 mm Colt MG53-ase (yksi rungossa ja kaksi siivissä; lisäksi rungossa oli yksi kiväärikalipeerin konekivääri), yhteensä 132 raskasta konekivääriä. Huhtikuussa 1940 Colt tarjosi 230 raskasta konekivääriä ja toimitukset olisivat tarjouksen mukaan tapahtuneet lokakuussa 1940. Kauppa kaatui valuuttapulaan ja olisi joka tapauksessa jäänyt toimittamatta, sillä Yhdysvallat asetti vientikiellon sotamateriaalille 2.7.1940.

Ruotsalaiset olivat ripeämpiä

Ruotsi osti ennen sotaa F.N. -konekiväärejä ja ehti saadakin osan tilauksestaan, ennenkuin Saksan hyökkäys lopetti toimitukset. Tämän jälkeen Ruotsi kiinnostui Colt MG53-2 -aseesta tarkoituksenaan kuitenkin muuttaa hankitut aseet 13,2 mm kaliiperille. Tätä tarkoitusta varten Suomi toimitti Ruotsille 1.6.1940 yhden Colt MG53-2 -aseen. Myöskään Ruotsi ei ehtinyt saada yhtään raskasta Colt-asetta.

F.N. -konekiväärin valmistuslisenssin hankintayritykset

Toukokuun lopulla 1940 suomalaiset lähestyivät Coltia hankkiakseen F.N. -konekiväärin valmistuslisenssin. Koska F.N. oli itse kehittänyt konekiväärinsä Browning M2 -aseen pohjalta, ei Coltilla ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia ilman F.N. -asetehtaan suostumusta myöntää minkäänlaisia oikeuksia aseen valmistamiseen. Tämän kyllä suomalaisten piti tietää mutta ehkäpä tietämätöntä näyteltiin tarkoituksellisesti.

Joka tapauksessa Colt ilmoitti, ettei voi mitenkään auttaa asiassa. Jo pelkkien piirustusten ja ohjeiden lähettäminen Suomeen olisi kesän 1940 tilanteessa ollut mahdotonta.

Tammikuussa ilmavoimat yritti hankkia raskaita konekiväärejä Oy Dahlberg & Hilbert Ab:n yhteyksien (J. Veltjens Waffen und Munition) kautta. Suomalaiset tiesivät, että F.N. -asetehtaalla Belgiassa saattaisi olla raskaita konekiväärejä. Konekiväärejä ei saatu.

Syksyllä 1941 suomalaiset yrittivät saada neuvotteluyhteyden sekä Berliinin, Brysselin että Tukholman kautta mutta kaikissa tapauksissa lisenssiasia kaatui Browning Brothers'in kantaan: saksalaisten hallitseman F.N. -asetehtaan ei ollut mahdollista laillisesti myydä aseen lisenssiä ja piirustuksia Suomeen.

Kun laillinen hankinta ei onnistunut, vaihtoehdoksi jäi laiton...

Suomalaisten onneksi Ruotsi oli saanut ostamansa F.N. -konekiväärierän mukana jonkinlaiset huolto- ja korjauspiirustukset. Ruotsalaiset olivat itse asiassa jo kopioineet aseen, kun ilmavoimien komentaja kenraaliluutnantti Lundqvist otti ruotsalaiseen kollegaansa loka-marraskuussa 1941. Ruotsi toimitti LM Ericssonin valmistaman Automatkanon m/39:n joulukuussa 1941. Aseen oli valmistettu 12,7 mm piippu ja ase oli todennäköisesti korvaus Suomen kesäkuussa 1940 toimittamasta Colt MG53-2 -aseesta.

Mallikappaleen mukana tuli myös puutteelliset valmistuspiirustukset mutta puutteet saatiin täytetyksi. Lisäksi Ruotsista saatiin hankituksi joitakin valmistamisessa tarvittavia koneita. Ensimmäinen tilaus Valtion Kivääritehtaalle tehtiin 6.6.1942 ja aseita tilattiin usealla tilauksella yhteensä 585 kpl. Kaikkia ei toimitettu. Ensimmäiset toimitukset tapahtuivat heinäkuussa 1943.

VKT 12,70 LKk/42:n käyttö

Syksyllä 1943 uutta asetta kokeiltiin Brewster-hävittäjän (BW-382) siipiaseina hyvällä menestyksellä ja talvella 1943-1944 siipiaseet sai neljä muutakin Brewsteriä (BW:t 373, 377, 384 ja 386). Runkoaseeksi VKT-konekivääriä ei voinut asentaa, koska ohjaajan voimat eivät riittäneet aseen saamiseen vireeseen käsivoimin.

Syksyllä 1943 asennettiin kaksi VKT-konekivääriä Curtiss Hawk -hävittäjän (CU-578) runkoaseiksi. Tahditetut aseet eivät parantaneet koneen tulivoimaa samalla tavalla kuin ne tahdittamattomina paransivat Brewsterin tulivoimaa. VKT-konekiväärit asennettiin kuitenkin vielä seitsemään Curtissiin (CU:t 505, 506, 551, 553, 559, 562 ja 581).

Myös Morane-Saulnier M.S.406 ja 410 -hävittäjien aseistustilanne oli huono. Potkurinnavan läpi ampuvaksi aseeksi yritettiin asentaa Beresin UB-konekivääriä huonolla menestyksellä. Neljään Moraneen asennettiin Coltit. Lopulta ilmeisesti vain yhteen Moraneen (MS-605) asennettiin keskiaseeksi VKT. Mörkö-Moraneissa keskiaseiksi tuli Mauser MG151/20 -tykki.

VKT 12,70 LKk/42 ja VL Myrsky

Vaikka VKT-konekivääriä oli suunniteltu olemassaolevien hävittäjien aseistuksen parantamiseen, hankintaa perusteltiin lopulta VL Myrsky II -konesarjan tilauksella ja mahdollisella VL Humu -konesarjalla. VL Myrskyistä ensimmäiset, joissa oli VKT-ase, olivat MY-3 ja MY-4. MY-3:ssa oli kolme ja MY-4:ssä neljä VKT-konekivääriä. Myrskyn eturungon poikkipinta-ala oli niin pieni, että siihen oli mahdollista saada mahtumaan vain kolme VKT-konekivääriä tai neljä Coltia.

Myrskyssä runkoon sijoitettavat konekiväärit oli saatava ampumaan moottorin ylitse. Niinpä eturungon yläosaa levennettiin lähinnä muotopeltien avulla, jotta neljä konekivääriä saatiin mahtumaan. Tämän vuoksi ammusten nostokorkeudeksi muodostui keskiaseilla 720 mm ja ulommilla 600 mm. Esimerkiksi Colt jaksoi toimia tällaisilla nostokorkeuksilla 2 - 2,5 G:n keskipakokiihtyvyydellä, kun Brewsterissä aseet toimivat pienemmillä nostokorkeuksilla vielä 3,5 - 3,7 G:n kiihtyvyyksillä.

Korkealle asennetut konekiväärit aiheuttavat - ainakin teoriassa - rekyylinsä kautta koneen kiertymisen poikkiakselin ympäri. Käytännössä mitään kampeamista ei havaittu. Ammunnan aikana Myrsky "ui" hyvin ja oli helposti ohjattavissa. Konekiväärit ampuivat 100 metrin matkalta kukin 50x35 cm osumakuvion ja osumakuviot menivät sivusuunnassa osittain päällekäin.

VKT 12,70 LKk/42 ja muut raskaat konekiväärit

Teho on laskettu aseen piipun suulta. Tehoon vaikuttaa luodin paino, luodin lentonopeus ja tulinopeus.

Fiat G.50 -hävittäjän Breda-SAFAT -konekivääri oli raskaista konekivääreistä tehottomin lähinnä kevyen luodin (33-35,4 g) takia. Sama "ongelma" on Messerschmitt Bf 109 G-6:n MG131-konekivääreillä, joiden luodit painoivat 34-38,5 g. Sen sijaan Colt kärsi alhaisesta tulinopeudesta ja teho oli todellisuudessa taulukossa esitettyä heikompi, sillä Suomessa konekiväärit säädettiin vain 550 ls/min tulinopeuteen piippujen säästämiseksi, jolloin teho oli noin 132 kW.

Beresin UB (Berezina) oli huikean tehokas ase raskaan luodin (52 g), suuren lähtönopeuden (860 m/s) ja suuren tulinopeuden (800 ls/min) ansiosta. Ei ihme, että suomalaiset yrittivät asentaa asetta esimerkiksi Moraneen ja Curtissiin! Valitettavasti aseessa oli muita ongelmia.

Vertailun vuoksi: VL Myrsky II:n neljän konekiväärin yhteisteho tahdittamattomana oli 1 152 kW, Brewster neljällä Coltilla oli käytännössä 528 kW.

Lähteet:

Pentti Manninen: "VKT 12,70 LKk/42 - ei mikään Coltin kopio". Suomen Ilmailuhistoriallinen Lehti, numerot 4/2007 - 3/2008.

Pentti Manninen: "Berezin m/1941 pikakonekivääri 12,7 mm". Suomen Ilmailuhistoriallinen Lehti 4/2013.

Anthony G. Williams & Emmanuel Gustin: "Flying Guns. The development of aircraft guns, ammunition and installations 1933-1945". Airlife, 1998.