Suunniteltu vierailuni Suomen Ilmailumuseolla pienoismallitapahtuman yhteydessä tammikuun lopussa jäi väliin Sukeltajia ilmavoimissa -kirjan julkistustapahtuman takia ja kun vielä minun ja Juha Klemettisen vierailu museolla peruuntui maaliskuussa, kun koronapandemia sulki museoiden ovet, oli uhkana, että en pääse pitkään aikaan vierailemaan toisen entisöintiryhmän luona.

MY-5:n rungon siirto kesälomamatkani yhteydessä henkilöautollani ja lavetillani mahdollisti kuitenkin lyhyet vierailut 10. ja 21.7. Tikkakosken entisöintiryhmän työn tulosten äärellä. Näistä keskusteluista syntyi ajatus tästä kirjoituksesta.

Tunnettua on, että lentokoneiden prototyyppien ikiaikaiseen tapaan (poikkeuksena VL Tuisku) Myrskyn prototyyppi MY-1 osoittautui 300 kg laskettua painavammaksi. 16,7 m2 siivelle tämä merkitsi 18 kg/m2 suurempaa siipikuormitusta ja johti monenlaisiin painonsäästötoimenpiteisiin ja siiven suurentamiseen, joka tosin lähtökohtaisesti oli myös nostamassa painoa. MY-2 oli koneista kevein, 210 kg keveämpi kuin prototyyppi mutta silti 50 kg laskettua painavampi. Sarja-Myrsky painoi taas liki prototyypin verran.

110 kg ylipainosta oli siiven rakenteessa ja toinen mokoma laskutelineessä. Painoa säästettiin mm. ohentamalla siiven pintavanereita keskimäärin 0,5 mm. Yhdessä pidemmän siiven kanssa tämä johti taivutusrasitetumpaan rakenteeseen, joka sato korjattiin sitten käyttöönoton yhteydessä: rasitettu siipi taipui, pintavaneri irtosi paikoin ja näyttäytyi pahimmillaan sentin korkuisina "makkaroina".

Jälkiviisaana tiedämme nyt tuon, mutta olisiko Myrskyssä ollut muita painonsäästön kohteita?

Patruunanlaskureita. Kuva: Ilmavoimamuseo.

Sähköjärjestelmässä vaikuttaa ainakin olevan kilotolkulla "ylimääräisiä" kiinnikkeitä. Lisäksi löytyy käyttöarvoltaan arveluttavia laitteita, kuten konekiväärien patruunoiden laskurit, jotka olisi voitu korvata sijoittamalla valojuova vaikkapa joka 50. patruunaksi. Patruunalaskurit olivat siis eräänlaisia ylellisyysjuttuja, jotka puuttuivat esimerkiksi P-51 Mustangista. Kaiken lisäksi Myrskyn patruunalaskurien näytöt puuttuivat ja entisöintiprojektin puitteissa ne on jouduttu tekemään piirustusten mukaan 3D-tulostamalla.

Alunperin Myrskyssä ei ollut ollenkaan hylsyjen kerääjiä. Ne tulivat ohjelmaan, kun huomattiin MY-4:n hylsyjen vahingoittavan korkeusvakaajaa. Kehitelty hylsykotelo ei ole varsinainen kotelo, vaan kaksiosainen hätäisesti suunniteltu kiilamainen lokero, joka yhdessä eturungon pintapellin kanssa muodostaa hylsyjen keräyspaikan. On hyvä kysymys, olisiko suunnittelulla voitu hylsyt saada poistumaan koneesta ilman, että ne vaurioittavat pyrstöä.

Monissa hävittäjistämme oli alumiininen ohjaajan istuin ja sodan tullen ohjaajan turvaksi asennettiin irrallinen panssarilevy, selkäpanssari, jonka asettelussa on sitten saatettu käyttää hyväksi kirveellä veistettyjä puunkappaleita. Myrskyssä sen sijaan panssarointi on integroitu istuimeen itseensä ja istuin koostuukin kahdesta toisiinsa kytketystä osasta: selkäosasta ja istuinosasta.

Myrskyyn suunniteltiin myös Paavo Hillun kehittämällä Plastic Wood -menetelmällä tehtyä muotoonpuristettua viilupuista istuinta, ilmeisesti koekappale tehtiin. Istuinosassa olisi voitu säästää paljon kiloja, jos se olisi tehty puusta. Lopputulos oli toki ohjaajan kannalta parempi, mutta on muistettava, että konetta pyrittiin tuolloin keventämään lähes keinolla millä hyvänsä. Myrskyn puinen antennimastokin on ontoksi koverrettu!

Painopohdinnat sikseen. Tikkakoskella pohditutti myös eräät tuotantotekniset asiat. Laskutelinemoottorin ketjupyörien sijoitus on sellainen, mikä laittaa miettimään, missä järjestyksessä asiat on tehty, jotta ketjut on saatu toimimaan halutulla tavalla.

Lopuksi kestosuosikkini: mitä tekee ranskankielinen kyltti moottorin kyljessä? MY-14:n moottori on peräsin DC-3:sta, joten siitä odottaisi löytyvän vain englanninkielisiä kylttejä. Alkuperäisissä Myrskyissä oli toki Saksan sotasaalisvarastoista ostetut ja alunperin Ranskaan myydyt moottorit, joten niissä on varmasti ollut ranskankieliset kyltit.

Vuonna 1949 Ilmavoimat vaihtoi Twin Wasp -moottorien varaosat Aeron kahteen DC-2-koneeseen. Lisäksi 1950-luvun alussa kaikki kokonaiset moottorit myytiin lentoyhtiöille romuhinnalla. Kun Aero vielä kunnosti moottorinsa itse, sotasaalismoottoreiden osia on täytynyt päätyä kunnostettuina varaosina Aeron DC-3-kalustoon.

Kuvat: Reino Myllymäki