Blogi

Menee sitä pieleen muillakin

Keskiviikko 23.9.2015 - Reino Myllymäki

Suomen Ilmavoimien lentokonehankinnat 1920-luvulla eivät olleet ihan niitä onnistuneimpia ja VL Myrskykin olisi aikanaan saanut onnistua paremmin. On silti hyvä ajoittain katsoa, mitä muualla on saatu aikaan.

Suomeen jäi tsaarinvallan ajoila suuri määrä 37 mm Maxim- ja joitakin 40 mm Vickers-konetykkejä. Viimeksi mainittuja hankittiin 1930-luvulla lisää kahdeksan kappaletta panssarilaivojen Ilmarinen ja Väinämöinen ilmatorjunta-aseistukseksi. Molemmat aseet olivat suurennettuja Maxim-konekiväärejä, joissa ammukset syötettiin kangasvöissä.

Kangasvyöt kostuivat ja venyivät, jonka seurauksena syntyi lataushäiriöistä. Suomessakin aseiden sanottiin olevan koottu häiriöistä. Englantilainenkin lempinimi "Pom Pom" kertoo, mistä on kysymys: usein lähti vain kaksi laukausta ja ammunta katkesi häiriöön.

1930-luvulla hankittujen 40 mm Vickersien syöttimien alla oli automaattinen lentoajan asetuskoneisto. Se siirsi lentoajan kranaatteihin mutta laitteiston heikkous oli, että jokaisen sarjan alussa kahdessa ensimmäisessä kranaatissa - siinä, joka oli putkessa ja toisessa, joka oli lukossa - oli vanhentunut aikautus. Siis niissä kahdessa, jotka ylipäätään lähtivät, oli aikautus pielessä.

Vickersit palvelivat panssarilaivoilla vuoteen 1941, jolloin ne korvattiin 40 mm Bofors-tykeillä. Vanhat tykit palvelivat mm. rannikkopuolustuksen käytössä ja toimivat onneksi laaka-ammunnassa paremmin kuin ilmatorjunnassa.

Suomi hankki vuosina 1962-1964 Sveitsistä 30 mm Hispano-Suiza-tykkejä, joissa oli italialainen Galileo P 36 -laskin- ja suuntausjärjestelmä. Varsinkin jälkimmäisen kouluttaminen oli hankalaa, koska kouluttajalla ei koulutustilanteessa ollut alkuksi mitään keinoa tietää, mitä suuntaaja teki. Oltiin vahvasti sitä mieltä, että yhtä ainoaa suuntaajaa ei saatu koulutettua hallitsemaan järjestelmää kunniolla. Erään tutkijan lausunto asejärjestelmästä oli tyrmäävä: "Näin ollen tutkijalle oli yllätys päätyä teoreettisesti tulokseen, ettei oikein asennetulla ja trimmatulla P 36 -suunturilla ja suuntaajan virheettömällä toiminnalla yleensä ole mahdollista saada 30 ItK/62:lla osumia lentokoneeseen."

Kuten aiemmin kerrottujen "häiriöistä koottujen" konetykkienkin kohdalla toimittiin, myös Hispano-Suizan luovutettiin vuonna 1970 rannikkotykistölle, joka luopui aseista 1976, tilalle tulivat samat 40 mm Bofors-tykit.

Toisaalta ilahduttavaa on, että hyvään tulokseen voidaan päästä myös huonosti valmistellulla hankinnalla ja vanhaa modernisoimalla. 23 ItK/61 -tykit eli Sergeit hankittiin Neuvostoliitosta vuosina 1968-1970 ilman, että asetta olisi esitelty käyttäjille etukäteen. Hankintamahdollisuus avautui ja sitä käytettiin. Myöhemmin aseita ostettiin suuri määrä lisää Itä-Saksan konkurssipesästä.

Sergei ampui kahdella putkella 1 800 ls/min. Ase oli tulirytmiltään kolminkertainen, kranaatin teholtaan kaksinkertainen ja teholliselta kantamaltaan liki kaksinkertainen verrattuna siihen asti parhaaseen aseeseen eli 20 mm VKT-konetykkiin eli Vekottimeen. Laskinjärjestelmä oli kyllä puutteellinen mutta sitä kompensoimaan oli aseiden asennus kehtoonsa tehty väljäksi niin, että ammuttaessa kranaateille tuli 15 piirun hajonta. Ammutun sarjan valojuovakuvio muistutti haulikkoammuntaa.

Patria Vammas Oy ja Instrumentointi Oy modernisoivat aseen 1990-luvulla. Miehistö puolittui, kun asettajaa ei enää tarvittu ja laskinjärjestelmästä saatiin kehitettyä kokonaan mittasuureisiin perustuva; aiemmin oli laskennassa jouduttu käyttämään arviosuureitakin. Nyt tulenaloitustarkkuus on yli 90 %.

Nämä tarinat löytyivät Sotamuseon julkaisuista 1/2005 (Itsenäisen Suomen ilmatorjuntatykit 1917-2000) ja 1/1999 (Itsenäisen Suomen rannikkotykit 1918-1998).

On jotenkin surkuhupaisaa, että hyvin valmistellut hankinnat saattavat mennä pieleen ja huonosti valmistellut hankinnat osoittautua hyviksi ja pitkäikäisiksi investoinneiksi. Ilmavoimien puolella viimeksi mainittuja olivat Martinsyde-hävittäjät ja Aero-tiedustelukoneet 1920-luvun lopulla.